Syvä lama ja kriisin aika

Heikkenevän investointi- ja kulutuskysynnän vuoksi kokonaistuotanto alkoi supistua voimakkaasti vuoden 1990 toisella neljänneksellä. Viennin supistuminen vauhditti pudotusta vuonna 1991. Yksityisen kulutuksen ja investointien lasku alkoi vuoden 1989 lopulla ja jatkui aina vuoteen 1993 saakka. Kokonaistuotanto oli vuoden 1991 alussa 8,3 % vuoden 1992 alussa 1,5 % ja vuoden 1993 alussa 14,5 % pienempi kuin huipputasolla vuoden 1990 alussa. Tuotanto alkoi vuoden yhtämittaisen pudotuksen jälkeen uudelleen kasvaa vasta vuoden 1993 kolmannella neljänneksellä. Tuotannon supistumisen seurauksena työllisyys heikkeni voimakkaasti. Ensimmäisenä tämä koettiin avoimilla sektoreilla ja teollisuudessa. Vuosina 1990-93 teollisuus menetti noin neljänneksen työpaikoistaan. Rajuin muutos koettiin rakennusalalla. Reaalikorkojen nousu lamaannutti 1980-luvun loppupuolen ennätysmäisen vilkkaan rakennustoiminnan ja alan työpaikat vähenivät muutamssa vuodessa 40 prosentilla eli vuoden 1990 huipputasosta 205 000:sta vuoden 1993 124 00:een.

Työttömyys kasvoi

Suomi nousi kahdessa vuodessa työttömyystilastojen Euroopan alhaisimpiin kuuluvista maistaa teollisuusmaiden huipulle; samalle tasolle Espanjan kanssa. Työttömyysaste oli 1960-luvulla keskimäärin alle 2 prosenttia, 1970-luvulla noin 4 prosenttia ja 1980-luvulla noin 5 prosenttia. Tuotannon nopea supistuminen 1990-luvun alussa nosti työttömyysasteen vuoden 1990 3,4 prosentista ennen kokemattomaan 18,4 prosenttiin vuonna 1994. Näin nopea muutos on poikkeuksellinen taloushistoriassa. Ei ole ihme, että Suomessakin yllätyttiin. Läntisissä teolllisuusmaissa vastaavan suuruinen työttömyyden nousu oli koettu viimeksi 1930-luvun alussa Yhdysvalloissa. Työttömyyden kasvu heikensi välittömästi julkisen talouden tasapainoa. Työttömyysturvaan ja aktiiviseen työvoimapolitiikkaan kohdistetut menot kasvoivat vuoden 1990 muutamasta miljardista yli 20 miljardiin markkaan vuonna 1993. Menojen kasvaessa ja tulojen supistuessa julkisen sektorin pitkään tasaisena jatkunut työvoiman kasvu taittui. Vuosina 1992 ja 1993 myös julkisen sektorin henkilöstö väheni. Työttömyys kohtasi ensimmäisen kerran Suomen taloushistoriassa kaikkia alueita ja kaikkia ryhmiä, myös akateemisia ammatteja ja julkisen sektorin työntekijöitä.

Markka devalvoitiin

Korkeiden korkojen aikaansaama investointien, kulutuksen ja tuotannon supistaminen johti nopeasti tuonnin pienenemiseen. Heikko vaihtotase alkoi kiinteitä valuuttakursseja puolustettaessa tasapainottua itsestään korkokuurin kautta. Tasapainomekanismi toimi periaatteessa samalla tavoin sekä 1930-luvulla kultakantamaissa että 1990-luvulla EMS-järjestelmään sitoutuneissa maissa. Kiinteän kurssin politiikalla Suomi oli myös sitonut itsensä järjestelmään, jossa valuuttavarannon supistuminen johtaa koron nousuun. Tämä puolestaan tasapainottaa vähitellen maksutaseen. Väistämätön osa näin tapahtuvaa sopeutumista on talouden lama.

Tuonnin supistuminen alkoi vuoden vaihteessa 1989-90 ja jatkui vuoden 1993 loppuun. Vienti toipui vuoden 1991 aallon pohjastaan paljon nopeammin kuin odotettiin: viennin määrä kasvoi vuosien 1992-94 aikana vuoden 1991 tasosta peräti kolmanneksen. Markan devalvoituminen nosti lisäksi vientihintoja niin, että tavaran viennistä vuonna 1994 olivat perästi puolitoistakertaiset vuoden 1990 vaihteessa eli jo ennen ensimmäistä devalvaatiota. Vaihtotase oli tasapainossa vuoden 1994 keväällä. Kilpailukykyä paransivat markan devalvoituminen, myös palkankorotuksista pidättyminen vuosina 1992-1993 ja voimakas, osin saneerauksista johtuva tuottavuuden paraneminen.

Velka kasvoi ja valuuttavaranto hupeni

Jatkuva ulkomainen velkaantuminen piti yllä korkeita korkoja ja horjutti uskoa Suomen kykyyn selvitä veloistaan ilman valuuttakurssimuutosta. Vahvan markan linjan viimeinen voimannäyte oli Sorsan paketti. Sen avulla devalvaatio yritettiin välttää alentamalla yritysten työvoimakustannuksia ja parantamalla kilpailukykyä. Pian paketin julkistamisen jälkeen (21.10.1991) kävi ilmi, että kokonaisratkaisun syntyminen ei sittenkään ollut selvää. Marraskuun 14. päivänä Suomen Pankki käytännössä menetti valuuttavarantonsa. Syksyn 1991 pakkodevalvaatioon liittyi suurta dramatiikkaa. Suomen Pankin johtajat Kullberg, Sorsa ja Puntila tarjoutuivat eroamaan. Presidentti Mauno Koivisto pyysi heitä kuitenkin jatkamaan tehtävissään. Vahvan markan linja oli pitkään henkilöitynyt Markku Puntilaan. Hän ei suostunut jatkamaan. Valtionvarainministeri Viinanen oli myös luvannut erota, jos devalvaatio tulee. Hän hävisi televisiotoimittajan kanssa julkisesti lyömänsä 1000 markan vedon. Viinanen ei eronnut. Mikä on virkamiehen vastuu?

Tappiokierre oli dramaattisin säästöpankkiryhmässä ja sen lippulaivassa Säästöpankkien Keskusosuuspankissa SKOP:ssa. Säästöpankit olivat omaksuneet strategiakseen nopean kasvun, joka perustui rohkeaan riskinottoon. Markkinataistelun seurauksena säästöpankeille tuli myös muiden pankkien hylkäämiä laina-asiakkaita sekä kotimaassa että ulkomailla. Lisäksi SKOP teki sijoitusnerona tunnetun Juhani Riikosen johdolla huomattavia osakesijoituksia. Nämä toimet SKOP rahoitti lyhytaikaisella rahanhankinnalla. SKOP:n (vakuudettomien) sijoitustodistusten kanta oli korkeimmillaan 35-40 miljardia markkaa. Lisäksi asiakkaille oli välitetty runsaasti ulkomaisia luottoja. Strategia perustui korkoerojen hyödyntämiseen sekä uskoon, että varallisuusarvot nousevat. Se toimikin hyvin niin kauan kuin SKOP:n ja muiden pankkien sijoitustodistukset rinnastettiin toisiinsa, kun markka oli vakaa j akun kotimaiset varallisuushinnat nousivat. Todellisuudessa muiden pankkien asema ei ollut juuri SKOP:ia parempi.

KOP:n huijaus?

Vähimmin vaurioin Suomen pankkikriisistä selviytyivät Ålandsbanken ja SYP. Myös osuuspankkiryhmä selviytyi 1990-luvun myllerryksestä selväti säästöpankkeja paremmin. Perinteikäs suomalaiskansallinen instituutio KOP kärsi suurempia luotto- y. tappioita kuin merkittävin kilpailijansa SYP. KOP joutui turvautumaan kahteen otteeseen omistajiensa lisäpanostukseen turvatakseen riittävän omavaraisuuden. Kerrottiinko tällöin totuutta omistajasijoittajille?
Oskeannilla kerättiin vuosina 1993 ja 1995 yhteensä kolme miljardia markkaa, jotta pankki ei joutuisi valtion käsiin. Tilanne ratkesi, kun KOP ja SYP fuusioituivat ja muodostivat Merita Pankin vuoden 1996 alussa.

Olin vuoden 1989 syksyllä Raahen Porvari- ja kauppakoulun Konsultit Oy:n toimitusjohtajana ja Pohjois-Suomen Toimitusjohtajakoulun vetäjänä. Järjestimme silloin rahoitusseminaarin, jossa luoennoitsijoina olivat Suomen Pankin edustajia ja valtion tilintarkastajien puheenjohtaja Kalevi Mattila. Silloin kritisoimme voimakkaasti Suomen Pankin politiikkaa luenteojen jälkeisessä keskustelussa. Suomen Pankin edustajat eivät pystyneet perustelemaan järkisyillä Suomen Pankin politiikkaa. Mikäli silloin olisi otettu huomioon ruohonjuuritason ohjeet Suomen Pankille niin Suomen taloudellin lama olisi hoidettu huomattavasti vähemmin vaurioin.