Velkasuhteen perusta on velkakirja – miksi niitä ei palauteta velalliselle maksun jälkeen?

Saaminen, saamistodistus ja velkakirja

Yleisnimellä ”saaminen” tarkoitetaan velkasuhteen syntymistä velanottajan ja velaksiantajan, tavallisimmin luottolaitoksen välille. Saamiseen eli velkaan voi liittyä erilaisia asiakirjoja, kuten luottohakemus, - tarjous, -sopimus, takausasiakirjat ja sitten itse rahan vastineena saamistodistus.

Saamistodistuksella tarkoitetaan velanottajan allekirjoittamaa asiakirjaa, jonka luotonottaja antaa luotonantajalle saamansa raha- tai muun suorituksen vastikkeeksi, ja joka luotonantajalle on luovutettava velan takaisinmaksua vastaan. Tavallisimpia saamistodisteita olivat 1990-luvulla pankkikriisin aikana tavallinen velkakirja, juokseva velkakirja, vekseli ja shekki. Luottohakemus, - tarjous ja –sopimus ovat aiesopimuksia. Velkakirja sinetöi sen, että luotonottaja on saanut velkakirjan osoittaman rahamäärän luotonantajalta hallintaansa. Pankkiluotoista 80 % on tavallisia velkakirjaluottoja. Velkakirja on muodoltaan tarkoin määrätty asiakirja.

Pankkiluottoon liittyvä velkakirja on erityinen asiakirja

Luottolaitosten toiminta on tarkoin lakien sääntelemää toimintaa, ja valvontaviranomaisilla on ollut mahdollisuus valvoa, että luottolaitokset toimivat lakien, asetusten ja viranomaisten antamien määräysten mukaisesti. Talletuspankkilaissa (TPL 1268/1990) määriteltiin asiakkaansuoja-käsite, jonka perusteella talletuspankin oli toimitettava Pankkitarkastusvirastolle ( vuodesta 1993 lähtien Rahoitustarkastus) vakioehtoisten sopimustensa ehdot (36§). Pankkitarkastusviraston piti valvoa sopimusehtojen käyttöä (37§) . Talletuspankki ei markkinoinnissaan saanut käyttää sopimatonta menettelyä (34§).

Pankkivelkakirja sisältää myös luotonantajan puolelta velvoitteita. Jos luotto pankin puolelta siirretään toiselle velkojalle, on siirrosta tehtävä merkintä velkakirjaan, ja siirrosta on ilmoitettava sekä velalliselle että vakuudenantajalle. Myös valuuttamääräisen velan kurssiriskistä on oltava sopimus, samoin kuin on sovittava toimenpiteistä, jos velasta annetun pantin arvo muuttuu. Lisävakuuksien vaatiminen ei ole sallittua, mikäli vakuuden arvon alentuminen on tapahtunut sopimuspuolista riippumattomista syistä.

Pankkitarkastusviraston ohjeiden mukaan velkakirjaan on tehtävä seuraavat merkinnät: pankkipäivä, erittäin tarkka koron määrittely ja maksamiseen liittyvä seikasto, velkasuhteen lakkaamiseen ehdot erääntymisperusteineen, sopimus lisäkorosta, velan hoitoon liittyvät maksut ja kustannukset, sekä vakuuksia koskevat ehdot.

Miksi velkakirja on niin tärkeä?

Velkakirjasta selviää se, kenen halussa velkakirja on eli kuka omistaa velkakirjaan perustuva oikeuden mainittuun päivämäärään, ja kenellä on oikeus periä velka velkakirja allekirjoittaneelta.

Toiseksi velkakirjaan on liitettävä merkinnät velan pääomaan kohdistuvista maksusuorituksista ja pantin/vakuuksien realisoinneista, jolloin velan kulloinenkin todellinen määrä on ajan tasalla. Siten estyy velan moneen kertaan maksatus, jos velan pääomaa lyhennetään pantteja realisoimalla sekä päävelallinen että takaajat suorittavat toisistaan tietämättä velan pääomaan maksuja.

Kolmas seikka, joka seuraa velkakirjan merkinnästä on se, että alkuperäinen velkakirja täytyy luovuttaa velalliselle mitättömäksi kuitattuna, kun hän on sovitun maksuvelvoitteensa täyttänyt.
Neljänneksi, jos luoton takaaja on joutunut suorituksiin velkojalle, on takaajalla regressi- eli taannehtiva perintäoikeus päävelalliselta, Tätä oikeuttaan hän ei voi käyttää muuten, kuin esittämällä velkakirjan. sitä varten hänen on saatava alkuperäinen velkakirja suoritusmerkintöineen hallintaansa/nähtäväkseen.

Alkuperäisellä velkakirjalla on siten itsenäinen merkitys: siihen tehdään merkinnät maksusuorituksista, se on tae velallisen oikeussuojalle velan kahteen kertaan tapahtuvaa velkomista vastaan, ja jos maksuvelvollisuus on tullut kokonaan täytetyksi, velkakirja luovutetaan velalliselle mitättömäksi kuitattuna tai annetaan takaajalle reggressioikeutta varten.
Alkuperäisen velkakirjan merkityksestä Korkein oikeus on tehnyt päätöksen KKO 1984-11-20. Kun velkoja ei ollut esittänyt alkuperäistä velkakirjaa vaan kopion, niin Korkein koikeus katsoi, ettei velkasuhdetta ollut syntynyt.

Velkajärjestelykään ei vapauta velallista, jos velkakirjoja ei palauteta

Lait yksityishenkilöiden velkajärjestelyistä ja yritysten velkasaneerauksesta tulivat voimaan vuonna 1993. Velkajärjestelyssä on oikeustoimena kysymys akordista, eli velan antamisesta anteeksi joko kokonaan tai osittain. Velan tultua näin sovituksi ja kuitatuksi, täytyy myös velkakirjat luovuttaa velalliselle mitättömäksi kuitattuna takaisin. Näin ei kuitenkaan aina ole tehty. Velallisensuoja on näin sivuutettu pankin toimesta.
Velkajärjestely ei vapauta velallista veloistaan, jos hän ei saa alkuperäisiä velkakirjoja mitättömäksi kuitattuna itselleen!
Mitättömäksi kuittaamaton velkakirja jonkun muun kuin velallisen hallussa on erittäin vaarallinen asiakirja – uhka kestää velkakirjan allekirjoittajan elämän loppuun asti, ja vieläpä hänen perillisensä saattavat joutua siitä vastuuseen!
Vuosien kuluttua velka ilmestyy uudelleen maksettavaksi, kuten on tapahtunut lukuisille velkajärjestelyn jo läpikäyneille. On ilmennyt, että velka on myyty jollekin ulkomaiselle, Suomen lain ulottumattomissa olevalle organisaatiolle.

Miksi lamavelallisten velkakirjoja ei saada pois? Kuka on oikea velkoja?

Velallinen ei ole useinkaan ollut tietoinen omista asioistaan. Saatavia on voitu myydä esimerkiksi perintätoimistolle. Onko perintätoimistoilla ollut käytettävissään kaikki tarvittavat asiakirjat velan perimiseksi? Pankkitarkastusvirasto on antanut tarkat ohjeet velkojan vaihtumisen varalle. Velkojan vaihtuminen on sanottu seuraavasti:

”Mikäli luotto siirretään velallisen aloitteesta toiseen rahalaitokseen ja vastaavasti, jos luotto pankin toimesta siirretään toiseen rahalaitokseen, tehdään tästä selvä merkintä velkakirjaan, Jälkimmäisessä tapauksessa pankki ilmoittaa velalliselle velkojan vaihtumisesta. Mikäli luotto pankin aloitteesta siirretään toiseen rahalaitokseen, ei tästä saa aiheutua velalliselle/takaajalle/pantinantajalle pankista johtuvia lisävelvoitteita. Muun vakuudenantajan kuin velallisen osalta pankki huolehtii siitä, että vakuudenantajalle (takaaja/pantinhaltija) ilmoitetaan velallisen vaihtumisesta”.

Velkakirjan ”häviäminen” mahdotonta

Kun viime velalliset ovat vaatineet pankeista velkakirjoja nähtäväksi, on vastaus useimmiten ollut, että velkakirja on hävinnyt. Velkakirja on luonteeltaan arvopaperi, eikä rahalaitos voi hävittää arvopapereita. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että kyllä voi, mutta ei saa.
Usean vuoden ajan lamavelalliset ovat työllä ja tuskalla yrittäneet saada velkakirjojaan pankista, perintätoimistosta, ulosottoviranomaisilta ja jopa Rahoitustarkastuksen kautta nähtäväksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Väistämätön johtopäätös on se, että velkakirjoihin kätkeytyy erittäin raskauttava seikka, jota ei haluta paljastaa.

On ilmeistä, että pankkikriisin ratkaisuun säästöpankkien pilkkomissopimuksella liittyi osakeyhtiö-, talletuspankki-, velkakirja- ja takauslain vastaisia toimia. Kun on kysymys 1990-luvun alun pankkikriisin aikana realisoituneista velkasuhteista, johtavat jäljet pankkikriisin ratkaisuun, kun valtio takasi pankeille täyden taloudellisen tuen siten, ettei pankkeja missään olosuhteissa päästettäisi konkurssiin. Säästöpankkisopimus piti julistaa salaiseksi jotta rikokset eivät paljastuisi.

Salaiseksi julistettu Säästöpankki-sopimus

Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin (SYP, KOP, Osuuspankit ja Postipankki) välillä. Tässä salaiseksi julistetussa sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet luottomäärien ja asiakkuuksien pohjalta.

Jos asiakas toimi joillakin seuraavista toimialoista, niin pankeille annettiin vapaus poistaa yritys markkinoilta ja laittaa saatavansa valtion avoimeen pankkitukipiikkiin:

- kiinteistösijoittaminen ja kiinteistösijoittamiseen verrattava kiinteistötoiminta
- muu sijoittaminen
- rakentaminen
- vähittäiskauppa
- hotelli- ja ravintolatoiminta
- vapaa-aikatoiminta

SSP-sopimus solmittiin pääministeri Esko Ahon hallituksen toimesta. Valtionvarainministerinä toimi Iiro Viinanen ja kauppa- ja teollisuusministerinä Mauri Pekkarinen. Nämä kolme ministeriä muodostivat valtioneuvoston ”sisäpiirin”. Suomen 1990-luvun pankkikriisissä ja suuren lamassa toteutettiin Suomen historian suurin omaisuuden ryöstö. Liituraitojen jäljiltä jäi kitumaan 280 000 elinkautista lumevelkavankia, joista 14 500 valitsi lopullisimman ratkaisun. Katkeraa kansaa kasvaa jo kahdessa sukupolvessa. Onko kysymyksessä maanpetos ja kansanmurha?

Ns. Suuren laman aikana kymmenet tuhannet yritykset ajettiin Suomen valtiovallan ja pankkien yhteisillä, salaisilla toimenpiteillä ja sopimuksilla konkurssiin. Merkittävin näistä salaisista sopimuksista on Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus, joka solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin ( SYP, KOP, Osuuspankit ja Postipankki ) välillä. Tässä sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet luottomäärien ja asiakkuuksien pohjalta seuraavasti: ”Siirrot per 31.12.1994. Sellaisilta ilmeisiltä riskiasiakkailta olevat saamiset,
jotka täyttävät seuraavat kriteerit:

a) vuoden 1994 aikana päättyneen tilikauden tilinpäätöksen perusteella laskettu kokonaispääoman tuotto on negatiivinen ja omavaraisuusaste on alle 5 %; jos yritysasiakkaan vuoden 1994 aikana päättyneen tilikauden tilinpäätöksen perusteella laskettu kokonaispääoman tuotto on negatiivinen tai omavaraisuusaste on alle 5 %, ratkaisee jäljempänä mainittu tarkastustoimikunta sen, onko kyseessä ilmeinen riskiasiakas, jonka saamiset on siirrettävä omaisuudenhoitoyhtiön vastattavaksi; tai

b) asiakas toimii, asiakkaan päätoimialan mukaan luokiteltuna, jollakin seuraavista toimialoista - kiinteistösijoittaminen ja kiinteistösijoittamiseen verrattava kiinteistötoiminta, muu sijoittaminen, rakentaminen, vähittäiskauppa, hotelli- ja ravintolatoiminta, vapaa-aikatoiminta ja asiakkaan saamiset ylittävät 5 milj. mk ja on todennäköistä, että saaminen muuttuu 31.3.1995 mennessä järjestämättömäksi tai 31.12.1995 mennessä luottotappioksi tai

c) asiakkaalta on vähintään 5 milj. mk:n saaminen, joka erääntyy maksettavaksi viimeistään 31.12.1997 ja jonka viimeinen lyhennyserä on vähintään 80 % saamisen alkuperäisestä määrästä.

Tasavallan presidentti, entinen Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto, Suomen Pankin johtaja Markku Puntila, Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg, pääministeri Harri Holkeri ja valtiovarainministeri Erkki Liikanen ovat vastuussa siitä, että Suomen Pankin näin harjoittama raha-valuutta- ja finanssipolitiikka kärsivät täydellisen epäonnistumisen pääomamarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä 1980-luvun loppupuolella. (Kouri)

Pankkitarkastusvirasto ja sen seuraaja Rahoitustarkastus eivät muutenkaan valvoneet pankkien toimia. Valtiovalta olisi voinut tukea suoraan ”valuuttaluottoa” ottaneita yrityksiä, mutta päättikin tukea pankkeja - laki valtion vakuusrahastosta ( 379/1992 ) säädettiin voimaan 30.4.1992.

Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin

Käytännössä kaataminen toteutettiin seuraavasti:

Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5 -kertaiseksi, pankit ryhtyivät vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luottoja. Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti. Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa - maksukyvytön ja ylivelkainen - ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen. Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittää yrityksilleen luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset - valtiovallan ja pankkien edustajat - pääsivät kuin koira veräjästä.

Koiviston vaatimus

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto piti 6.5.1992 Oikeuspoliittisen seminaarin, jossa hän tosiasiallisesti otti oikeuslaitoksen hallintaansa esittämällä voimakasta arvostelua Korkeinta oikeutta kohtaan, joka oli juuri antanut velalliselle myönteisen päätöksen ns. peruskoron korotusjutussa. Koiviston vaatimuksena oli, että oikeusistuimissa pankkien tulee aina voittaa asiakkaansa. Seurauksena oli, että USA:n oikeusjärjestelmässä jo 1980-luvulta sovellettu luotonantajavastuu, ”lender liability” on Suomen oikeuskäytännössä täysin tuntematon jo käsitteenä, ja ennen kaikkea, käytännössä Suomen oikeuslaitos poikkeuksetta törkeästi laiminlyö heikomman osapuolen suojaamisen.

Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen ( 595/1993 ) myötä saatavien oikeudellinen perintä uudistettiin radikaalisti siten, että velallisensuoja poistettiin. Pankkien ei enää tarvinnut liittää alkuperäisiä velkakirjoja/muita saamistodisteita haastehakemuksen liitteeksi. Haastehakemuksen vastustaminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi. ”Kokenut” kansliahenkilökunta (merkonomit, oikeustieteen opiskelijat) sai oikeuden antaa yksipuolisia velkomustuomioita. Lopputuloksena on ollut kymmeniä tuhansia väärin perustein annettuja velkomustuomioita.

Normaali menettely?

Pankkikriisin jälkeen pesiytyi suomalaiseen oikeuskäytäntöön kuin huomaamatta sellainen menettely, että konkurssipesä ja velkojat panttioikeuden nojalla myivät yritysten, yrittäjien ja takaajien omaisuuden pilkkahinnalla - velallisen annettiin ymmärtää, että tämä on normaali ja lainmukainen toimintatapa. Konkurssisääntö ja Kauppakaari ovat kuitenkin jo vanhastaan sisältäneet selkeät pykälät, jotka kieltävät tällaisen menettelyn. Samoin Korkein oikeus on ennakkopäätöksissään tuominnut pantin alihintaisen myynnin. Nämä lakiseikat jäivät suomalaisilta lakimiehiltä - sekä pesänhoitajina toimineilta asianajajilta ja oikeusistuinten virkatuomareilta, että täytäntöönpanoviranomaisina toimineilta voudeilta - toiminnassaan ottamatta huomioon. Konkurssisäännön 1 luvun 70§ asettaa ja on itse asiassa asettanut jo vuodesta 1935 lähtien konkurssipesän pesänhoitajille ankaran huolenpitovelvollisuuden - ”niinkuin huolellinen mies hoitaa omaansa” - velvollisuuden, jonka rikkomisesta seuraa vahingonkorvausvelvollisuus.

Björn Wahlroos pääkonna?

SYP kauppasi 1990-luvun vaihteessa asiakkailleen miljardeittain valuuttakoriluottoja. Valuuttaa tungettiin markkinoille. Samaan aikaan pankki kaatoi suurilla operaatioilla markkaa kohti devalvaatiota, jonka pankki tiesi aiheuttavan valuuttaluottoja ottaneille asiakkailleen kasapäin konkursseja.

Pankki itse suojasi oman valuutta-asemansa, koska ennusti markan taipuvan jossain vaiheessa. Sen sijaan asiakkailleen SYP:n johtajat vakuuttivat, että lainojen taustalla oleva valuuttakori antaa riittävän suojan.

Pankille itselleen devalvaatiosta ja asiakkaiden valuuttaluotoista ei siis tullut tappiota, vaan suuria voittoja. Asiakkaiden konkursseista tappioita tuli sitten sitäkin enemmän. Kun ongelmat muuttuivat kriisiksi juuri Björn Wahlroos perusteli arvovaltaisille päättäjille, miksi pankit pitäisi pelastaa. Presidentti Mauno Koivisto järjesti talousseminaarin presidentinlinnassa 2.3.1992. Mukana olivat Postipankin pääjohtaja Seppo Lindblom, SYP:n emopankin Unitaksen johtaja Vesa Vainio ja KOP:n pääjohtaja Pertti Voutilainen. Tilaisuudessa Bjorn Wahlroos avasi pankkikriisin syvimmän olemuksen arvovaltaiselle päättäjäjoukolle. Wahlroosilla oli ratkaiseva rooli, kun pankinjohtajista koostuvat ryhmä päätti, miten valtio pelastaisi pankit niiden itsensä aiheuttamista ongelmista.

Näin siis markan kaatumiseen keskeisesti vaikuttaneista miehistä tuli maan hallituksen tärkeitä neuvonantajia, kun piti korjata markan kaatumisen aiheuttamat tuhot. Wahlroosin perustelut hyväksyttiin laajasti ja nopeasti. Pääministeri Ahon hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätyi samaan lopputulokseen kuin Wahlroosin analyysi.

Eikä tässä vielä kaikki. Valtiovarainministeriössä heräsi ajatus, että valtion antama pankkituki voitaisiin vaihtaa osakkeiksi. Silloin SYP alkoi kiireellä suunnitella konsernirakenteen myllertämistä niin, että valtio ei pääsisi käsiksi yhtiön omaisuuteen. Tämän projektin vetäjä oli Wahlroos.

SYP pelastautui rukkaamalla rakennettaan, hinnoittelemalla uudelleen omaisuutensa ja muuttamalla nimensä niin taidokkaasti, että asiakkaat eivät sitä huomanneet. Suomen Yhdyspankin rakenneuudistus toteutettiin siten, että käyttöön otettiin pankin vanha nimi Pohjoismaiden Yhdyspankki. Sille siirrettiin Suomen Yhdyspankin koko pankkitoiminta. Tämän seurauksena Pohjoismaiden Yhdyspankista tuli Suomen Yhdyspankin tytäryhtiö ja emoyhtiönä toimineen Suomen yhdyspankin nimi vapautui ja Pohjoismaiden Yhdyspankki voitiin muuttaa takaisin Suomen Yhdyspankiksi. Voitot pantiin toiseen taskuun ja tappiot toiseen. Järjestelyn jälkeen pankkitoimintaa voitiin jatkaa perinteisenä Suomen Yhdyspankkina. Emoyhtiö Unitaksen palvelukseen jäi vain parikymmentä henkilöä hoitamaan konsernihallintoa ja arvokkaita omaisuusmassoja. Tytäryhtiönä toimiva Suomen Yhdyspankki harjoitti varsinaista pankkitoimintaa. Valtionvarainministeriössä jäi vahingossa tai tahallaan huomaamatta, että vaihtoon olisivat tulleet SYP:n eivätkä Unitaksen pörssissä noteeratut osakkeet.

SYP teki vekseleistä väkisin velkakirjoja. Rata hyväksyi SYP:n toimet. SYP oli lain yläpuolella. Suurpankki velkoi asiakkailtaan 8 miljardia markkaa kyseenalaisin perustein.

Arsenalin asiat salaisiksi

Aktiv Hansa Oy ja C&A Finland Oy ostivat 31.3.2000 ministeri Suvi Anne Siimeksen allekirjoittamalla kauppakirjalla Arsenal omaisuudenhoitoyhtiöiden 12,2 miljardin markan saatavat 5 %:lla todellisesta arvosta eli 600 miljoonalla markalla. Ongelmaluottoja oli noin 60 000 kappaletta.

Nyt näitä saatavia ulkomainen perintäyhtiö perii täydestä arvosta korkealla korolla suomalaisilta kansalaisen kuolemaan saakka ja eduskunnan päätöksellä vielä senkin jälkeen eli kuolinpesältä.
Erikoista kauppakirjassa on se, että ministeri myi nämä ongelmaluotot, vaikka Arsenal Oy:llä oli oma toimiva johto. Kauppasopimukseen sisältyy vielä ns. korvausklausuuli, jonka mukaan jos sopimus puretaan, niin koko kauppasumma laukeaa maksettavaksi. Tämä korvausklausuuli on perustuslain vastainen. Velallisille ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta selvitä veloistaan tuolla 5 %:n summalla.
Helsingin Sanomien 1.4.2000 uutisen mukaan osa lainoista oli jo maksettu ja siis perintäkelvottomia.

Perintäkelvottoman velan luovuttamisesta perittäväksi on säädetty rikoslain 35 luvun 1-3 §:ssä Petos. Jo maksettujen lainojen perimisestä on raportoitu Arsenalin tarkastusvaliokunnan kertomuksessa vuonna 2000. Siinä todetaan, että noin 1000 tarkastetusta reklamaatiosta noin 100 todettiin aiheellisiksi. Lainaa ei ollut olemassa. Arsenalin asiat on julistettu salaisiksi. Miksi asiat pitää salata? Salaaminen osoittaa epärehellisyyttä. Täyttääkö Suvi Anne Siimeksen allekirjoittama kauppa törkeän petoksen tunnusmerkistön?

Laillisuusvalvonta ei toimi

Suomessa on toteutettu massamuotoisesti ihmisoikeusloukkauksia julkisen vallan toimesta. Nämä ihmisoikeusloukkaukset sisältävät poikkeuksellisen määrän erilaisia perus- ja ihmisoikeusmenetyksiä. Virkamieselätit ovat vapaasti saaneet tuhota entisten yrittäjien itsetuntoa jatkuvalla henkisellä rassaamisella niin ulosoton kuin työvoimatoimistonkin puolesta. Tällaisilla yrittäjillä ei ole ollut oikeusturvaa, eikä sosiaaliturvaa. Heiltä on estetty työllistyminen jatkuvalla velkavankeudella. Heidät on sysätty yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneiksi kansalaisiksi vailla ihmisoikeuksia. He ovat joutuneet kokemaan kolmannen sortokauden.

EU:n ihmisoikeussopimuksen 3 § kieltää kidutuksen. Yli 30 000 yrittäjää on roikkunut velkahirressä jo kymmeniä vuosia. Hitlerkään ei kiduttanut kansalaisia kymmeniä vuosia. Suomen viranomaisilta tämäkin onnistuu. Pankkikriisin todelliset rikolliset ovat edelleenkin vapaalla jalalla. Vakaan markan politiikalla ja Suomen kokeman laman rajuudella on selvä yhteys. Ylivelkaantuneet jätettiin heitteille ja katsottiin syylliseksi lamaan. Professori Heikki Ylikankaan mukaan vieläkään ei ole liian myöhäistä korjata tätä Suomelle vähemmän kunniakasta asiantilaa.