Velkasuhteen perusta on velkakirja – miksi niitä ei palauteta velalliselle maksun jälkeen?

Saaminen, saamistodistus ja velkakirja

Yleisnimellä ”saaminen” tarkoitetaan velkasuhteen syntymistä velanottajan ja velaksiantajan, tavallisimmin luottolaitoksen välille. Saamiseen eli velkaan voi liittyä erilaisia asiakirjoja, kuten luottohakemus, - tarjous, -sopimus, takausasiakirjat ja sitten itse rahan vastineena saamistodistus.

Saamistodistuksella tarkoitetaan velanottajan allekirjoittamaa asiakirjaa, jonka luotonottaja antaa luotonantajalle saamansa raha- tai muun suorituksen vastikkeeksi, ja joka luotonantajalle on luovutettava velan takaisinmaksua vastaan. Tavallisimpia saamistodisteita olivat 1990-luvulla pankkikriisin aikana tavallinen velkakirja, juokseva velkakirja, vekseli ja shekki. Luottohakemus, - tarjous ja –sopimus ovat aiesopimuksia. Velkakirja sinetöi sen, että luotonottaja on saanut velkakirjan osoittaman rahamäärän luotonantajalta hallintaansa. Pankkiluotoista 80 % on tavallisia velkakirjaluottoja. Velkakirja on muodoltaan tarkoin määrätty asiakirja.

Pankkiluottoon liittyvä velkakirja on erityinen asiakirja

Luottolaitosten toiminta on tarkoin lakien sääntelemää toimintaa, ja valvontaviranomaisilla on ollut mahdollisuus valvoa, että luottolaitokset toimivat lakien, asetusten ja viranomaisten antamien määräysten mukaisesti. Talletuspankkilaissa (TPL 1268/1990) määriteltiin asiakkaansuoja-käsite, jonka perusteella talletuspankin oli toimitettava Pankkitarkastusvirastolle ( vuodesta 1993 lähtien Rahoitustarkastus) vakioehtoisten sopimustensa ehdot (36§). Pankkitarkastusviraston piti valvoa sopimusehtojen käyttöä (37§) . Talletuspankki ei markkinoinnissaan saanut käyttää sopimatonta menettelyä (34§).

Pankkivelkakirja sisältää myös luotonantajan puolelta velvoitteita. Jos luotto pankin puolelta siirretään toiselle velkojalle, on siirrosta tehtävä merkintä velkakirjaan, ja siirrosta on ilmoitettava sekä velalliselle että vakuudenantajalle. Myös valuuttamääräisen velan kurssiriskistä on oltava sopimus, samoin kuin on sovittava toimenpiteistä, jos velasta annetun pantin arvo muuttuu. Lisävakuuksien vaatiminen ei ole sallittua, mikäli vakuuden arvon alentuminen on tapahtunut sopimuspuolista riippumattomista syistä.

Pankkitarkastusviraston ohjeiden mukaan velkakirjaan on tehtävä seuraavat merkinnät: pankkipäivä, erittäin tarkka koron määrittely ja maksamiseen liittyvä seikasto, velkasuhteen lakkaamiseen ehdot erääntymisperusteineen, sopimus lisäkorosta, velan hoitoon liittyvät maksut ja kustannukset, sekä vakuuksia koskevat ehdot.

Miksi velkakirja on niin tärkeä?

Velkakirjasta selviää se, kenen halussa velkakirja on eli kuka omistaa velkakirjaan perustuva oikeuden mainittuun päivämäärään, ja kenellä on oikeus periä velka velkakirja allekirjoittaneelta.

Toiseksi velkakirjaan on liitettävä merkinnät velan pääomaan kohdistuvista maksusuorituksista ja pantin/vakuuksien realisoinneista, jolloin velan kulloinenkin todellinen määrä on ajan tasalla. Siten estyy velan moneen kertaan maksatus, jos velan pääomaa lyhennetään pantteja realisoimalla sekä päävelallinen että takaajat suorittavat toisistaan tietämättä velan pääomaan maksuja.

Kolmas seikka, joka seuraa velkakirjan merkinnästä on se, että alkuperäinen velkakirja täytyy luovuttaa velalliselle mitättömäksi kuitattuna, kun hän on sovitun maksuvelvoitteensa täyttänyt.
Neljänneksi, jos luoton takaaja on joutunut suorituksiin velkojalle, on takaajalla regressi- eli taannehtiva perintäoikeus päävelalliselta, Tätä oikeuttaan hän ei voi käyttää muuten, kuin esittämällä velkakirjan. sitä varten hänen on saatava alkuperäinen velkakirja suoritusmerkintöineen hallintaansa/nähtäväkseen.

Alkuperäisellä velkakirjalla on siten itsenäinen merkitys: siihen tehdään merkinnät maksusuorituksista, se on tae velallisen oikeussuojalle velan kahteen kertaan tapahtuvaa velkomista vastaan, ja jos maksuvelvollisuus on tullut kokonaan täytetyksi, velkakirja luovutetaan velalliselle mitättömäksi kuitattuna tai annetaan takaajalle reggressioikeutta varten.
Alkuperäisen velkakirjan merkityksestä Korkein oikeus on tehnyt päätöksen KKO 1984-11-20. Kun velkoja ei ollut esittänyt alkuperäistä velkakirjaa vaan kopion, niin Korkein koikeus katsoi, ettei velkasuhdetta ollut syntynyt.

Velkajärjestelykään ei vapauta velallista, jos velkakirjoja ei palauteta

Lait yksityishenkilöiden velkajärjestelyistä ja yritysten velkasaneerauksesta tulivat voimaan vuonna 1993. Velkajärjestelyssä on oikeustoimena kysymys akordista, eli velan antamisesta anteeksi joko kokonaan tai osittain. Velan tultua näin sovituksi ja kuitatuksi, täytyy myös velkakirjat luovuttaa velalliselle mitättömäksi kuitattuna takaisin. Näin ei kuitenkaan aina ole tehty. Velallisensuoja on näin sivuutettu pankin toimesta.
Velkajärjestely ei vapauta velallista veloistaan, jos hän ei saa alkuperäisiä velkakirjoja mitättömäksi kuitattuna itselleen!
Mitättömäksi kuittaamaton velkakirja jonkun muun kuin velallisen hallussa on erittäin vaarallinen asiakirja – uhka kestää velkakirjan allekirjoittajan elämän loppuun asti, ja vieläpä hänen perillisensä saattavat joutua siitä vastuuseen!
Vuosien kuluttua velka ilmestyy uudelleen maksettavaksi, kuten on tapahtunut lukuisille velkajärjestelyn jo läpikäyneille. On ilmennyt, että velka on myyty jollekin ulkomaiselle, Suomen lain ulottumattomissa olevalle organisaatiolle.

Miksi lamavelallisten velkakirjoja ei saada pois? Kuka on oikea velkoja?

Velallinen ei ole useinkaan ollut tietoinen omista asioistaan. Saatavia on voitu myydä esimerkiksi perintätoimistolle. Onko perintätoimistoilla ollut käytettävissään kaikki tarvittavat asiakirjat velan perimiseksi? Pankkitarkastusvirasto on antanut tarkat ohjeet velkojan vaihtumisen varalle. Velkojan vaihtuminen on sanottu seuraavasti:

”Mikäli luotto siirretään velallisen aloitteesta toiseen rahalaitokseen ja vastaavasti, jos luotto pankin toimesta siirretään toiseen rahalaitokseen, tehdään tästä selvä merkintä velkakirjaan, Jälkimmäisessä tapauksessa pankki ilmoittaa velalliselle velkojan vaihtumisesta. Mikäli luotto pankin aloitteesta siirretään toiseen rahalaitokseen, ei tästä saa aiheutua velalliselle/takaajalle/pantinantajalle pankista johtuvia lisävelvoitteita. Muun vakuudenantajan kuin velallisen osalta pankki huolehtii siitä, että vakuudenantajalle (takaaja/pantinhaltija) ilmoitetaan velallisen vaihtumisesta”.

Velkakirjan ”häviäminen” mahdotonta

Kun viime velalliset ovat vaatineet pankeista velkakirjoja nähtäväksi, on vastaus useimmiten ollut, että velkakirja on hävinnyt. Velkakirja on luonteeltaan arvopaperi, eikä rahalaitos voi hävittää arvopapereita. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että kyllä voi, mutta ei saa.
Usean vuoden ajan lamavelalliset ovat työllä ja tuskalla yrittäneet saada velkakirjojaan pankista, perintätoimistosta, ulosottoviranomaisilta ja jopa Rahoitustarkastuksen kautta nähtäväksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Väistämätön johtopäätös on se, että velkakirjoihin kätkeytyy erittäin raskauttava seikka, jota ei haluta paljastaa.

On ilmeistä, että pankkikriisin ratkaisuun säästöpankkien pilkkomissopimuksella liittyi osakeyhtiö-, talletuspankki-, velkakirja- ja takauslain vastaisia toimia. Kun on kysymys 1990-luvun alun pankkikriisin aikana realisoituneista velkasuhteista, johtavat jäljet pankkikriisin ratkaisuun, kun valtio takasi pankeille täyden taloudellisen tuen siten, ettei pankkeja missään olosuhteissa päästettäisi konkurssiin. Säästöpankkisopimus piti julistaa salaiseksi jotta rikokset eivät paljastuisi.

Salaiseksi julistettu Säästöpankki-sopimus

Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin (SYP, KOP, Osuuspankit ja Postipankki) välillä. Tässä salaiseksi julistetussa sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet luottomäärien ja asiakkuuksien pohjalta.

Jos asiakas toimi joillakin seuraavista toimialoista, niin pankeille annettiin vapaus poistaa yritys markkinoilta ja laittaa saatavansa valtion avoimeen pankkitukipiikkiin:

- kiinteistösijoittaminen ja kiinteistösijoittamiseen verrattava kiinteistötoiminta
- muu sijoittaminen
- rakentaminen
- vähittäiskauppa
- hotelli- ja ravintolatoiminta
- vapaa-aikatoiminta

SSP-sopimus solmittiin pääministeri Esko Ahon hallituksen toimesta. Valtionvarainministerinä toimi Iiro Viinanen ja kauppa- ja teollisuusministerinä Mauri Pekkarinen. Nämä kolme ministeriä muodostivat valtioneuvoston ”sisäpiirin”. Suomen 1990-luvun pankkikriisissä ja suuren lamassa toteutettiin Suomen historian suurin omaisuuden ryöstö. Liituraitojen jäljiltä jäi kitumaan 280 000 elinkautista lumevelkavankia, joista 14 500 valitsi lopullisimman ratkaisun. Katkeraa kansaa kasvaa jo kahdessa sukupolvessa. Onko kysymyksessä maanpetos ja kansanmurha?

Ns. Suuren laman aikana kymmenet tuhannet yritykset ajettiin Suomen valtiovallan ja pankkien yhteisillä, salaisilla toimenpiteillä ja sopimuksilla konkurssiin. Merkittävin näistä salaisista sopimuksista on Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus, joka solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin ( SYP, KOP, Osuuspankit ja Postipankki ) välillä. Tässä sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet luottomäärien ja asiakkuuksien pohjalta seuraavasti: ”Siirrot per 31.12.1994. Sellaisilta ilmeisiltä riskiasiakkailta olevat saamiset,
jotka täyttävät seuraavat kriteerit:

a) vuoden 1994 aikana päättyneen tilikauden tilinpäätöksen perusteella laskettu kokonaispääoman tuotto on negatiivinen ja omavaraisuusaste on alle 5 %; jos yritysasiakkaan vuoden 1994 aikana päättyneen tilikauden tilinpäätöksen perusteella laskettu kokonaispääoman tuotto on negatiivinen tai omavaraisuusaste on alle 5 %, ratkaisee jäljempänä mainittu tarkastustoimikunta sen, onko kyseessä ilmeinen riskiasiakas, jonka saamiset on siirrettävä omaisuudenhoitoyhtiön vastattavaksi; tai

b) asiakas toimii, asiakkaan päätoimialan mukaan luokiteltuna, jollakin seuraavista toimialoista - kiinteistösijoittaminen ja kiinteistösijoittamiseen verrattava kiinteistötoiminta, muu sijoittaminen, rakentaminen, vähittäiskauppa, hotelli- ja ravintolatoiminta, vapaa-aikatoiminta ja asiakkaan saamiset ylittävät 5 milj. mk ja on todennäköistä, että saaminen muuttuu 31.3.1995 mennessä järjestämättömäksi tai 31.12.1995 mennessä luottotappioksi tai

c) asiakkaalta on vähintään 5 milj. mk:n saaminen, joka erääntyy maksettavaksi viimeistään 31.12.1997 ja jonka viimeinen lyhennyserä on vähintään 80 % saamisen alkuperäisestä määrästä.

Tasavallan presidentti, entinen Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto, Suomen Pankin johtaja Markku Puntila, Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg, pääministeri Harri Holkeri ja valtiovarainministeri Erkki Liikanen ovat vastuussa siitä, että Suomen Pankin näin harjoittama raha-valuutta- ja finanssipolitiikka kärsivät täydellisen epäonnistumisen pääomamarkkinoiden vapauttamisen yhteydessä 1980-luvun loppupuolella. (Kouri)

Pankkitarkastusvirasto ja sen seuraaja Rahoitustarkastus eivät muutenkaan valvoneet pankkien toimia. Valtiovalta olisi voinut tukea suoraan ”valuuttaluottoa” ottaneita yrityksiä, mutta päättikin tukea pankkeja - laki valtion vakuusrahastosta ( 379/1992 ) säädettiin voimaan 30.4.1992.

Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin

Käytännössä kaataminen toteutettiin seuraavasti:

Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5 -kertaiseksi, pankit ryhtyivät vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luottoja. Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti. Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa - maksukyvytön ja ylivelkainen - ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen. Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittää yrityksilleen luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset - valtiovallan ja pankkien edustajat - pääsivät kuin koira veräjästä.

Koiviston vaatimus

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto piti 6.5.1992 Oikeuspoliittisen seminaarin, jossa hän tosiasiallisesti otti oikeuslaitoksen hallintaansa esittämällä voimakasta arvostelua Korkeinta oikeutta kohtaan, joka oli juuri antanut velalliselle myönteisen päätöksen ns. peruskoron korotusjutussa. Koiviston vaatimuksena oli, että oikeusistuimissa pankkien tulee aina voittaa asiakkaansa. Seurauksena oli, että USA:n oikeusjärjestelmässä jo 1980-luvulta sovellettu luotonantajavastuu, ”lender liability” on Suomen oikeuskäytännössä täysin tuntematon jo käsitteenä, ja ennen kaikkea, käytännössä Suomen oikeuslaitos poikkeuksetta törkeästi laiminlyö heikomman osapuolen suojaamisen.

Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen ( 595/1993 ) myötä saatavien oikeudellinen perintä uudistettiin radikaalisti siten, että velallisensuoja poistettiin. Pankkien ei enää tarvinnut liittää alkuperäisiä velkakirjoja/muita saamistodisteita haastehakemuksen liitteeksi. Haastehakemuksen vastustaminen tehtiin käytännössä mahdottomaksi. ”Kokenut” kansliahenkilökunta (merkonomit, oikeustieteen opiskelijat) sai oikeuden antaa yksipuolisia velkomustuomioita. Lopputuloksena on ollut kymmeniä tuhansia väärin perustein annettuja velkomustuomioita.

Normaali menettely?

Pankkikriisin jälkeen pesiytyi suomalaiseen oikeuskäytäntöön kuin huomaamatta sellainen menettely, että konkurssipesä ja velkojat panttioikeuden nojalla myivät yritysten, yrittäjien ja takaajien omaisuuden pilkkahinnalla - velallisen annettiin ymmärtää, että tämä on normaali ja lainmukainen toimintatapa. Konkurssisääntö ja Kauppakaari ovat kuitenkin jo vanhastaan sisältäneet selkeät pykälät, jotka kieltävät tällaisen menettelyn. Samoin Korkein oikeus on ennakkopäätöksissään tuominnut pantin alihintaisen myynnin. Nämä lakiseikat jäivät suomalaisilta lakimiehiltä - sekä pesänhoitajina toimineilta asianajajilta ja oikeusistuinten virkatuomareilta, että täytäntöönpanoviranomaisina toimineilta voudeilta - toiminnassaan ottamatta huomioon. Konkurssisäännön 1 luvun 70§ asettaa ja on itse asiassa asettanut jo vuodesta 1935 lähtien konkurssipesän pesänhoitajille ankaran huolenpitovelvollisuuden - ”niinkuin huolellinen mies hoitaa omaansa” - velvollisuuden, jonka rikkomisesta seuraa vahingonkorvausvelvollisuus.

Björn Wahlroos pääkonna?

SYP kauppasi 1990-luvun vaihteessa asiakkailleen miljardeittain valuuttakoriluottoja. Valuuttaa tungettiin markkinoille. Samaan aikaan pankki kaatoi suurilla operaatioilla markkaa kohti devalvaatiota, jonka pankki tiesi aiheuttavan valuuttaluottoja ottaneille asiakkailleen kasapäin konkursseja.

Pankki itse suojasi oman valuutta-asemansa, koska ennusti markan taipuvan jossain vaiheessa. Sen sijaan asiakkailleen SYP:n johtajat vakuuttivat, että lainojen taustalla oleva valuuttakori antaa riittävän suojan.

Pankille itselleen devalvaatiosta ja asiakkaiden valuuttaluotoista ei siis tullut tappiota, vaan suuria voittoja. Asiakkaiden konkursseista tappioita tuli sitten sitäkin enemmän. Kun ongelmat muuttuivat kriisiksi juuri Björn Wahlroos perusteli arvovaltaisille päättäjille, miksi pankit pitäisi pelastaa. Presidentti Mauno Koivisto järjesti talousseminaarin presidentinlinnassa 2.3.1992. Mukana olivat Postipankin pääjohtaja Seppo Lindblom, SYP:n emopankin Unitaksen johtaja Vesa Vainio ja KOP:n pääjohtaja Pertti Voutilainen. Tilaisuudessa Bjorn Wahlroos avasi pankkikriisin syvimmän olemuksen arvovaltaiselle päättäjäjoukolle. Wahlroosilla oli ratkaiseva rooli, kun pankinjohtajista koostuvat ryhmä päätti, miten valtio pelastaisi pankit niiden itsensä aiheuttamista ongelmista.

Näin siis markan kaatumiseen keskeisesti vaikuttaneista miehistä tuli maan hallituksen tärkeitä neuvonantajia, kun piti korjata markan kaatumisen aiheuttamat tuhot. Wahlroosin perustelut hyväksyttiin laajasti ja nopeasti. Pääministeri Ahon hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätyi samaan lopputulokseen kuin Wahlroosin analyysi.

Eikä tässä vielä kaikki. Valtiovarainministeriössä heräsi ajatus, että valtion antama pankkituki voitaisiin vaihtaa osakkeiksi. Silloin SYP alkoi kiireellä suunnitella konsernirakenteen myllertämistä niin, että valtio ei pääsisi käsiksi yhtiön omaisuuteen. Tämän projektin vetäjä oli Wahlroos.

SYP pelastautui rukkaamalla rakennettaan, hinnoittelemalla uudelleen omaisuutensa ja muuttamalla nimensä niin taidokkaasti, että asiakkaat eivät sitä huomanneet. Suomen Yhdyspankin rakenneuudistus toteutettiin siten, että käyttöön otettiin pankin vanha nimi Pohjoismaiden Yhdyspankki. Sille siirrettiin Suomen Yhdyspankin koko pankkitoiminta. Tämän seurauksena Pohjoismaiden Yhdyspankista tuli Suomen Yhdyspankin tytäryhtiö ja emoyhtiönä toimineen Suomen yhdyspankin nimi vapautui ja Pohjoismaiden Yhdyspankki voitiin muuttaa takaisin Suomen Yhdyspankiksi. Voitot pantiin toiseen taskuun ja tappiot toiseen. Järjestelyn jälkeen pankkitoimintaa voitiin jatkaa perinteisenä Suomen Yhdyspankkina. Emoyhtiö Unitaksen palvelukseen jäi vain parikymmentä henkilöä hoitamaan konsernihallintoa ja arvokkaita omaisuusmassoja. Tytäryhtiönä toimiva Suomen Yhdyspankki harjoitti varsinaista pankkitoimintaa. Valtionvarainministeriössä jäi vahingossa tai tahallaan huomaamatta, että vaihtoon olisivat tulleet SYP:n eivätkä Unitaksen pörssissä noteeratut osakkeet.

SYP teki vekseleistä väkisin velkakirjoja. Rata hyväksyi SYP:n toimet. SYP oli lain yläpuolella. Suurpankki velkoi asiakkailtaan 8 miljardia markkaa kyseenalaisin perustein.

Arsenalin asiat salaisiksi

Aktiv Hansa Oy ja C&A Finland Oy ostivat 31.3.2000 ministeri Suvi Anne Siimeksen allekirjoittamalla kauppakirjalla Arsenal omaisuudenhoitoyhtiöiden 12,2 miljardin markan saatavat 5 %:lla todellisesta arvosta eli 600 miljoonalla markalla. Ongelmaluottoja oli noin 60 000 kappaletta.

Nyt näitä saatavia ulkomainen perintäyhtiö perii täydestä arvosta korkealla korolla suomalaisilta kansalaisen kuolemaan saakka ja eduskunnan päätöksellä vielä senkin jälkeen eli kuolinpesältä.
Erikoista kauppakirjassa on se, että ministeri myi nämä ongelmaluotot, vaikka Arsenal Oy:llä oli oma toimiva johto. Kauppasopimukseen sisältyy vielä ns. korvausklausuuli, jonka mukaan jos sopimus puretaan, niin koko kauppasumma laukeaa maksettavaksi. Tämä korvausklausuuli on perustuslain vastainen. Velallisille ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta selvitä veloistaan tuolla 5 %:n summalla.
Helsingin Sanomien 1.4.2000 uutisen mukaan osa lainoista oli jo maksettu ja siis perintäkelvottomia.

Perintäkelvottoman velan luovuttamisesta perittäväksi on säädetty rikoslain 35 luvun 1-3 §:ssä Petos. Jo maksettujen lainojen perimisestä on raportoitu Arsenalin tarkastusvaliokunnan kertomuksessa vuonna 2000. Siinä todetaan, että noin 1000 tarkastetusta reklamaatiosta noin 100 todettiin aiheellisiksi. Lainaa ei ollut olemassa. Arsenalin asiat on julistettu salaisiksi. Miksi asiat pitää salata? Salaaminen osoittaa epärehellisyyttä. Täyttääkö Suvi Anne Siimeksen allekirjoittama kauppa törkeän petoksen tunnusmerkistön?

Laillisuusvalvonta ei toimi

Suomessa on toteutettu massamuotoisesti ihmisoikeusloukkauksia julkisen vallan toimesta. Nämä ihmisoikeusloukkaukset sisältävät poikkeuksellisen määrän erilaisia perus- ja ihmisoikeusmenetyksiä. Virkamieselätit ovat vapaasti saaneet tuhota entisten yrittäjien itsetuntoa jatkuvalla henkisellä rassaamisella niin ulosoton kuin työvoimatoimistonkin puolesta. Tällaisilla yrittäjillä ei ole ollut oikeusturvaa, eikä sosiaaliturvaa. Heiltä on estetty työllistyminen jatkuvalla velkavankeudella. Heidät on sysätty yhteiskunnan ulkopuolelle syrjäytyneiksi kansalaisiksi vailla ihmisoikeuksia. He ovat joutuneet kokemaan kolmannen sortokauden.

EU:n ihmisoikeussopimuksen 3 § kieltää kidutuksen. Yli 30 000 yrittäjää on roikkunut velkahirressä jo kymmeniä vuosia. Hitlerkään ei kiduttanut kansalaisia kymmeniä vuosia. Suomen viranomaisilta tämäkin onnistuu. Pankkikriisin todelliset rikolliset ovat edelleenkin vapaalla jalalla. Vakaan markan politiikalla ja Suomen kokeman laman rajuudella on selvä yhteys. Ylivelkaantuneet jätettiin heitteille ja katsottiin syylliseksi lamaan. Professori Heikki Ylikankaan mukaan vieläkään ei ole liian myöhäistä korjata tätä Suomelle vähemmän kunniakasta asiantilaa.

Laillinen murha

Kauko Parkkinen kirjoittaa kirjassaan Laillinen murha, että suomalaista yrittäjyyttä ja erityisesti kehitysalueilla sijaitsevan toiminnan piirissä olevia ihmisiä ovat järkyttäneet ne tapahtumat, jotka liittyivät VS-yhtiöiden konkursseihin. Ne luovat perusteltua synkkyyttä vapaan yrittäjyyden tulevaisuuden mahdollisuuksiin tasavallassamme. VS-yhtiöt asetettiin konkurssiin Ilmajoen käräjäoikeuden päätöksellä 3.4.1981. VS-yhtiöt työllistivät 1500 – 2000 henkeä, kun otetaan huomioon alihankkijat ja heidän yrityksissään toimineet henkilöt.

Parkkinen kirjoittaa, että ilmassa oli suuren saalistusjuhlan tuntua. Jännitteitä oli purettu jo edellisenä iltana ravintola Sorsanpesässä, jossa Seppo Hautalan asiamies oli kuullut, kuinka seuraavana päivänä odottavan VS-konkurssin kunniaksi oli otettu maljoja. Ei riittänyt se, että VS-yhtiöt tuhottiin. Tämän lisäksi yrityksen johtaja Seppo Hautala asetettiin henkilökohtaiseen konkurssiin 16.6.1981. Silloin oli eräillä ilonpäivä. Hautalan asiamies totesi kirjelmäsään käräjäoikeudelle seuraavasti: ”Laki ei missään tapauksessa ole tarkoitettu yksityisen henkilön tuhoamiseen ja hänen toimeentulonsa riistämiseen, vaan päinvastoin lain tarkoitus on suojata yhteiskuntaa ja sen jokaista jäsentä. Tässä tuhottaisiin Hautalan henkilökohtaiset mahdollisuudet jatkaa yhteiskunnalle ja varsinkin tälle seudulle hänen perin merkittävää toimintaansa”.

VS-yhtiöiden konkurssista on kulunut jo yli 28 vuotta. Konkurssipesä eli pitkään ja voi hyvin. VS-yhtiöiden varojen kokonaisylijäämäksi saatiin 230 miljoonaa markkaa. Varat olivat yhteensä 440 miljoonaa markkaa ja velat 210 miljoonaa markkaa. VS-yhtiöiden konkurssin yhteydessä riistettiin työpaikka suurelta työntekijöiden joukolta.

Miksi Postipankki ja sitä hallitsevat voimat lähtivät tällaiseen puuhaan? Postipankki oli valtion laitos ja hallituksen puheenjohtajana toimi silloin pääministeri Mauno Koivisto. PSP:n suora tappolinja vei myöhemmin mukaansa myös SKOP:n. Parkkisen kirjan mukaan VS-yhtöiden toiminta haluttiin antaa Lohjalle ja Hakalle. VS-yhtiöiden kaatamisoperaatioista eivät kuitenkaan kärsi yksinomaan työntekijät, vaikkakin heidän kokemansa henkilökohtaisella tasolla on kaikkein kipein. Raskaita menetyksiä kokevat myös kunnat ja koko suomalainen yhteiskunta.

Kansanedustaja Helge Saarikoski totesi asiasta näin: ”Huomattavin, ja eniten läänimme asukkaitten mieliä on kuohuttanut asia, on ollut eteläpohjalaisten VS-yhtiöiden ajojahti. Postipankin, silloisen kauppaministerin, Vientitakuulaitoksen, työministeriön, valtionvarainministeriön sekä koko hallituksen myötävaikutuksella yritys kaadettiin ja tuhottiin kylmäverisesti sadoista ja välillisesti tuhansista työttömiksi jäävistä ihmisistä sekä vientituloista välittämättä. Hallitus olisi voinut estää tämän kaato-operaation, mutta se ei halunnut tehdä sitä, koska se liittyi VS-yhtiöiden kaatajiin. Me tiedämme myös kenellä on suurin miehitys Postipankin johdossa. Kuvaavaa on myös se, että VS-yhtiöiden 15 hengen työntekijäin lähetystöä ei suostunut ottamaan vastaan silloinen kauppaministeri Ulf Sundqvist enempää kuin pääministerikään, joiden kummankin puheille lähetystö henkilökohtaisesti pyrki”.

Parkkisen mukaan VS-yhtiöt kaadettiin pääasiallisesti valtion toimesta. Vientitakuulaitoksen johtokunnan puheenjohtajana oli kauppa- ja teollisuusministeriön kansliapäällikkö Bror Wahlroos, vientitakuulaitoksen hallintoneuvoston puheenjohtajana oli ministeri Esko Rekola. Todelliset syylliset eli yrityksen kaatajat ovat edelleenkin vapaalla jalalla.

Katso myös Laillistettua rosvousta
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/laillistettua-rosvousta.html

Huurteen ryöstö

Paavo V. Suominen on yksi sodanjälkeisen Suomen maineikkaimpia teollisuuden rakentajia. Hän loi kokonaisen teollisuuden alan ja tuhansia työpaikkoja. Paavo V. Suomisen lahjoituksen turvin Tampereen teknilliseen korkeakouluun perustettiin jäähdytysalan professuuri. Ammattimiehensä Huurre koulutti itse levysepistä ja kylmäkoneasentajista lähtien ja luovutti kymmeniä huippuosaajia muihin alan yrityksiin. Kirjassaan Huurteen ryöstö Paavo V. Suominen kertoo menestyksestään ja vastoinkäymisistään.

” Ennen oli pankkirosvoja. He joutuivat kiinni ja saivat rangaistuksen. 1990-luvun alussa pelasti Esko Ahon hallitus maan pankit ja esti siten Suomen romahtamisen, mutta tuli luoneeksi rosvopankit. Nekin jäivät kiinni, mutta ne eivät saaneet rangaistusta vaan tukea”. Tunsin tulleeni ryöstetyksi kahdesti 46 vuotta kestäneen pankille edullisen yhteistyön jälkeen. Autoin pankkia sen viimeisen osakeannin yhteydessä merkittävällä panoksella. Palkkioksi siitä elämäntyöni kaapattiin, kirjoittaa Suominen.

Huurteen ryöstö on karu kertomus siitä, kuinka KOP/Merita Pankki Oyj ryösti menestyneen yrittäjän elämäntyön. Paavo V. Suominen ja tämän perhe olivat ryöstön kohteet. Julkisuuteen on annettu selitys, että Huurre Oy joutui 1990-luvun alussa rahoitusvaikeuksiin, koska Venäjän kauppa romahti ja rakennusala putosi nollille. Totuus on se, että Huurre Oy:llä ei ollut hätää. Yhtiöllä oli 42 miljoonaa markkaa selvää rahaa, Liikevaihto ei ollut pienentynyt paljoakaan. Mutta väkeä oli liikaa.

Kun omat koirat purevat

Paavo V. Suominen kertoo perustaneensa Huurre Oy:n 14.11.1946. Yhtiö aloitti toimintansa asunnon kylpyhuoneessa ja kasvoi neljän vuosikymmenen kuluessa Euroopan suurimmaksi kylmäteollisuuden yritykseksi. Omat palkkajohtajat, kilpailija ja pankki pettivät minut ja Huurteen. KOP teki Huurre Oy:n kohdalla saman klassisen tempun, jollaisia suomalaiset pankit ovat tehneet niin kauan kuin täällä on pakkitoimintaa harjoitettu.
Rangaistus pankkiryöstöstä on ankara, mutta pankin tekemä ryöstö näytti ja edelleen näyttä olevan yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa. Pankin tekemästä rikoksesta on hyötyä pankin omistajille ja sen vuoksi se ei ole rikos, vaan jotakin paljon jalompaa.
Omat koirat purivat. Toimitusjohtaja Martti O. Mannonen ja talousjohtaja Eero Moisio.

Pankki maksatti Pentti Porkka Oy:n yliluotottamisen Huurteella

Klassinen kaappaus. KOP ei suostunut siihen, että Huurre Oy olisi myyty isolla rahalla, vaan otti sen haltuunsa. Iso velaton Huurre Oy ja pienempi velkainen Pentti Porkka Oy fuusioitiin siten, että Huurteen varat imettiin Pentti Porkka Oy:n aiheuttamien tappioiden kattamiseksi. Perustettiin Suomen Kylmäteollisuus Oy. Huurteen omistajat saivat murusia (9%), mutta Pentti Porkka Oy:n omistajat kokonaiset 31 %. Tämä osuus tosin hetimmiten putosi 14 %:iin.

Huurre Oy:stä tarjottiin eri aikoina eri hintoja, mutta KOP ei suostunut myymiseen, koska halusi maksattaa virheensä Paavo Suomisen yrityksellä. Asko Upo-konserni tarjosi 40 miljoonaa markkaa rahaa, sekä 49.9 % Asko Upo-konsernista. Kauppakirja piti allekirjoittaa 30.3.1984 klo 10 SYP:n konttorissa Aleksanterinkadulla pankinjohtaja Niilo Pellonmaan nimikirjoituksella. Asia kaatui, koska edellisenä iltana oli sovittu hinnaksi 40 miljoonaa Suomisille ja 50,1 % Asko Upo-konsernista. Ehdot olivat siis muuttuneet.

Vuoden 1984 kesäkuussa tarjosivat Partek Oy, ministeri Sakari T. Lehto sekä teollisuusneuvos Lehto 112 miljoonaa markkaa Huurre Oy:stä. Me Suomiset olisimme saaneet summan lähes veroitta, kirjoitta Paavo Suominen. Kauppa kuitenkin kaatui koska me pidimme hintaa liian halpana. Huurre Oy:n kassassa oli tuolloin enemmän rahaa, kuin tuo 112 miljoonaa markkaa.
27.6.1990 tarjosi Kouri Capital Oy Huurre Oy:stä 100 miljoonaa markkaa, mistä summasta 10 miljoonaa rahana ja loput KOP:n osakkeina a 65mk/kpl. Neuvottelut käytiin Helsingissä Kourin ylellisessä toimistossa Bulevardi 11. Läsnä olivat vuosineuvos Paavo Suominen, DI Seppo Collander, professori Pentti Kouri sekä tekniikan lisensiaatti Timo Louhenkilpi. Pian tämän jälkeen putosivat KOP:n osakkeet 37 mk/kpl. Ja kauppa kaatui.

Huurre lahdattiin koska KOP ei suostunut maksamaan virheistään Pentti Porkka Oy:n luotottamisessa. KOP ei silloin vielä tiennyt, että Pentti Porkka Oy:lle oli tulossa 40 miljoonan markan lisätappio Euroopasta – siis sen jälkeen kun KOP oli 14.51992 ottanut Pentti Porkka Oy:n hallintaansa.
KOP sai 115 miljoonaa Huurteen myymisestä, jonka oli ostanut kolmella miljoonalla markalla. Meitä uhattiin lainojen eräännyttämisellä, ellei fuusioon suostuttaisi, kirjoitta Paavo Suominen.

Kun KOP kaappasi Huurteen 19.5.1992, niin Huurteella ei ollut ainuttakaan lainan korkoa tai lyhennystä KOP:lle maksamatta enempää kuin kenellekään muulle rahoittajalle, ei erääntyneitä veroeriä eikä erääntyneitä laskuja tavarantoimittajille maksamatta.

Hävetkää, Mannonen ja Moisio!

Paavo Suominen kirjoittaa näin: Onneksi en uskonut Mannonen- ja Moisio-nimisten pettureiden käsiin yksityisiä säästöjäni ja yksityistä omaisuuttani, koska myös ne olisivat menneet Pentti Porkka Oy:n ja pankin pelastamiseen. Eikä KOP sittenkään olisi päässyt kuiville. Kuvitteletteko, että Merita Pankki ihailee teitä, Martti O. Mannonen ja Eero Moisio. Päinvastoin, olette varmasti Mustassa Kirjassa. Onko teillä nyt hyvä olla, elämäntyöni tuhoajat? Kun Sinä Eero Moisio tulit KOP:n ehdotuksesta Huurteen toimitusjohtajaksi 19.5.1992, ja olit talousjohtaja, niin näit selvästi, miksi KOP kaappasi Huurteen, Huurteen substanssin takia, koska KOP oli rahoittanut Pentti Porkka Oy:tä epäterveesti Huurteen kilpailijaksi. Rikollista toimintaa teiltä, arvoisat Sudet.

Kirjoitin yhtiöni talousjohtajalle, ekonomi Eero Moisiolle, jonka pankki oli ujuttanut Juudakseksi Huurteelle, 15.1.1997 näin: ”Tasan 5 vuotta sitten eli 15.1.1992 soitit, että rahat ovat lopussa, ja pyysit lisää rahaa. Sanoin, saneeratkaa, lomauttakaa, toimikaa, kuten johtajan pitää toimia. Oheisena on vielä kopio saneerauskirjeestä. Mitään ei tapahtunut.

Koska tämä kirje tulee kirjaani, sopii kommentoida, jos joku asia ei ole totta. Jos olet talousjohtaja ja olet saanut toimitusjohtajan kautta saneerauskirjeen, ja ilman sitäkin, jos kassavirta on negatiivinen, sinun pitää saneerata.
Teillä oli toista vuotta aikaa toimia, kuten käskin, mitään ei tapahtunut. Itse olen saneerannut vuonna 1971. Puolet lomalle ja kolmannes työvoimasta pois ja kassavirta kääntyi positiiviseksi ja me selvisimme.
Tilanne oli sama vuonna 1992. Tiedän kokemuksesta, että jos sinulle tulee likviditeettipula, niin pankit eivät auta.

Merita Pankkia kutsuvat ihmiset rosvopankiksi ja mafiapankiksi ja yhdyn näkemykseen, Itse on yritys saneerattava ja toimitusjohtaja ja talousjohtaja sen tekevät tahi eivät tee.
Tässä tapauksessa toimitusjohtaja ja talousjohtaja eivät sitä tehneet, vaan ilmeisesti siirtyivät KOP:n leiriin yrityskaappaus mielessään.
Toimitusjohtaja Mannonen tuli maaliskuussa 1992 kotiini Tikantielle ja ilmoitti haluavansa ostaa Eero Moision kanssa Huurre Oy:n kymmenellä miljoonalla markalla ja maksavansa hinnan espanjalaisen Huurre-yhtiön, ruotsalaisen Frigopanel AB:n sekä Frigo Skandia Ab:n osakkeilla, jotka eivät olleet KOP:n hallussa.

Jos olisitte saneeranneet, kuten käskin ja saaneet kassavirran käännetyksi positiiviseksi, niin KOP ja SYP eivät olisi voineet käsitellä Huurretta niin röyhkeästi kuin ne sitten käsittelivät.
Onneksi tekin saitte lopputilin ja jouduitte talosta pois, niin minulle selitettiin, onko totta, vastannet.”

Erkin kommentti: Paavo V. Suominen kirjoittaa kirjassaan yksityiskohtaisen tarkasti miten KOP ryösti Huurteen. En ole kirjoittanut niitä yksityiskohtia tähän yhteenvetoon, vaan olen ottanut asiat yleisemmällä tasolla.

Olen perehtynyt lukuisiin pankkikriisin tapauksiin. 1990-luvun pankkikriisissä pankit ja Kera Oy käyttivät niin sanottuja ”SAATTOHOITAJIA” . He olivat palkkajohtajia, jotka tulivat rahoittajapankin suosituksesta yrityksen palkkalistoille poistamaan yrityksen markkinoilta. Se on ollut maan tapa tuohon aikaan. Ylemmissä oikeusasteissa pankki voitti aina. Rikosten peittelemiseksi suoritettiin yleensä kaadetussa yrityksessä erityistilintarkastus. Tilintarkastajat tiesivät mitä heidän piti kirjoittaa tarkastuskertomukseen sovitulla palkkiolla.

On syytä epäillä, että rikollisille on annettu syytesuoja. Poliisi ei tutki, syyttäjä ei syytä eivätkä laillisuusvalvojat näe asioissa mitään laitonta, rikoksista puhumattakaan. Yritysten kaatajat olivat Suomen valtion varoilla koulutettuja. On syytä epäillä, että Suomen Asianajajaliitolla ja valtakunnansyyttäjävirastolla on sopimus yhteistyöstä. Huurteen ryöstäjällä Martti O Mannosella oli rooli myös Alavieskan Puurakenne Oy:n alasajossa. Näyttää siltä, että paineet Mannosella kasvoivat liian suuriksi. Lehtitietojen mukaan hän on poistunut markkinoilta.

Suomessa joillakin on ollut tarvetta korostaa sitä, että Suomi on korruptoitumattomin maa ja että kansa luottaa poliisiin. Kyllä kansa tietää, että molemmat myytit ovat silkkaa valhetta. Poliisin rikollisuus on järkyttävän suurta. Jotta asia pysyisi pimennossa ja julkisuudelta salassa, niin tulevan poliisihallituksen pääjohtajaksi on vain yksi hakija: Mikko Paatero. Mielestäni Mikko Paateron tulisi vetää hakemuksensa pois. Perusteluni on tässä:

Avoin kirje poliisiylijohtaja Mikko Paaterolle

http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2009/02/avoin-kirje-poliisiylijohtaja-mikko.html

Näin poliisiylijohtaja Mikko Paatero vastaa

----- Original Message -----

From: Paatero Mikko POL

To: Erkki Aho Cc: SM_VP_HY_

Kirjaamo

Sent: Thursday, June 25, 2009 8:34 AM

Subject: VS: Kantelu oikeuskanslerille

Pyydämme Teitä vastaisuudessa lähettämään viestinne henkilökohtaisen sähköpostiosoitteen sijasta virkapostiosoitteeseen sm.kirjaamo@intermin.fi.

Sisäasiainministeriön kirjaamo toimittaa viestinne poliisiosastolle.

Ystävällisin terveisin Paula Ahola

************************

Paula Ahola

poliisiylijohtajan sihteeri

Puh. (09) 160 42841 Fax. (09) 160 42210

e-mail: paula.ahola@poliisi.fi

Sisäasiainministeriö

(Kirkkokatu 12)FI -

PL 26,

00023 Valtioneuvosto

Suominen viittaa kirjassaan myös siihen, että Seppo Hautalan yritys VS-yhtiöt oli eräänlainen esimerkki yrityskaadoissa. Hän kirjoittaa, että Wahlroosin ansiot tunnetaan hyvin.
Wahlroos oli ilmajokelaisen Seppo Hautalan VS-yhtiöiden kaatajia siinä kuin Mauno Koivisto, Kalevi Sorsa ja Pirkko Työläjärvikin. Wahlroos junaili Hautalan yhtiöiden kaatamisen virkavastuulla.

Samat henkilöt kuin 1990-luvun pankkikriisissä jatkavat toimintaansa vielä nytkin niin kuin mitään laitonta tai rikollista ei olisi tapahtunutkaan. Kärkkäinen Oy on nyt velkasaneerauksessa. Velkasaneerausmiehenä häärii sama mies kuin Alavieskan Puurakenne Oy:ssä aikanaan. Toimeksiantajana on sama pankki kuin silloinkin. Nyt nimi on vain vaihtunut. On syytä epäillä, että ”Kärkkäisen ryöstössä” velkasaneerausmies laittaa Kärkkäinen Oy:n myyntikuntoon ja pankki myy sen jollekin ulkomaiselle mahdollisesti puhtaan rahan firmalle. Konkurssiasiamies on varmasti tietoinen Alavieskan Puurakenne Oy:n velkasaneerauksen hoidosta, tuloksista ja lainmukaisuudesta. Hän katsoi asioita läpi sormien, koska pankin etu sitä vaati.