Kasinotaloutta ja kulutusjuhlaa

Kansantalouden ylikuumenemiseen liittyi 1980-luvun jälkipuoliskolla voimakas varallisuuskohteiden hintojen nousu. Vajaan neljän vuoden aikana, vuoden 1985 syksystä vuoden 1989 kevääseen, pörssikurssit nousivat yli kolminkertaisiksi. Asuntojen hinnat lähes kaksinkertaistuivat. Hintojen nousuun liittyi osin spekulatiivisisen finanssisijoittamisen (eli ns. kasinotalouden) esiinmarssi siihen liittyvine lieveilmiöineen.
Lehdistökin alkoi hetken emmittyään ihannoida uudentyyppistä ajattelua, paitsi juppikulttuuria ja myös ns. kasinopelureita. Talouslehdissä oli paljon kansikuvia rahamarkkinoiden uudistajista ja osakekaupoilla menestyneistä. Kriittisiäkin puheenvuoroja esiintyi.

Pankit jakoivat rahaa

Kurssien nousuun vaikutti voimakas luottojen määrän kasvu, mutta myös yleinen optimismi ja käsitys varallisuushintojen siirtymisestä uudelle korkeammalle tasolle. Pörssikurssien nousun takana oli sinänsä perusteltu käsitys, että edessä oleva yhdentyminen kansainvälisiin pääomamrkkinoihin nostaisi "aliarvostetut" suomalaiset osakkeet niiden "todellista" arvoa vastaavalle korkeammalle tasolle. Rahoitusmarkkinoiden vapautumiseen liittyi vanhojen omistusushteiden ja vaikutuspiirien uudelleenjärjestelyjä, jotka ajoittain vauhdittivat kurssikehitystä. Eräässä mielessä laman jälkeinen kehitys tukee tällaista "substanssiarvoteoriaa", jota mm. osakemarkkinoilla aktiivinen SKOP:in johtaja Juhani Riikonen esitti.
Kasinotalouden kekoon kantoivat kortensa pankit ja vakuutusyhtiöt, ammattisijoittajat, tavalliset kansalaiset ja osin myös ulkomaiset sijoittajat. Niihinkin, jotka eivät aktiivisesti hankkineet uutta varallisuutta, hintojen nousu vaikutti optimismia lisäävästi. Pankit jakoivat lainarahaa erittäin löysin perustein.

Kasinopelurit

Kuinka paljon kasinotalous ja nurkkaukset nostivat osakkeiden hintoja ja kuinka paljon se lisäsi talouden yleistä ylikuumenemista, on vaikea kysymys, joka tarvitsisi oman tutkimuksensa. Varsinkin jälkikäteen sekä pankkien huippuasinatuntijoita erä muita "kasinopelureita" on syytetty finanssikuplan aiheuttamisesta. On kuitenkin selvää, että ilman yleistä luotonannon kasvua, kevyttä talouspolitiikkaa ja rahoituksen keveyttä osakkeiden hinnannousu olisi jäänyt pienemmäksi. Sellaiset nimet kuin Boethius, Fagernäs, Fryckman, Keitele, Kouri, Kulvik, Mäkelä, Riikonen, Tuunanen, Uoti ja Wahlros tulivat joka tapauksessa kaikille tutuiksi. Kasinotalous ei kuitenkaan ollut ylikuumenemisen syy, pikemminkin osa sitä. Osakekurssien noustessa monet pankkien ulkopuoliset sijoittajat hankkivat - tosin pankkien rahoituksella - haltuunsa merkittäviä määriä joidenkin yritysten osakkeita ja pyrkivät myymään ne edelleen voitolla tahoilla, jotka olivat kiinnostuneita käyttämään omistajavaltaansa näissä yrityksissä. Kuuluisimmat kaupat - ns. Kouri-kaupat - tehtiin keväällä 1989, maaliskuun 13. ja 14. välisenä yönä, juuri ennen Suomen Pankin vuosikokousta. Osakkeita vaihtui yhteensä usealla miljardilla markalla. SYP osti omia osakkeittaan ja Sampoa. KOP osti Nokiaa, Pohjolaa ja Rauma-Repolaa. Kouri-kauppojen taustalla oli pankkien välinen epäluottamus ja halu hallita omia ja vaikutuspiiriin kuuluvia yrityksiä. Pankkien väliset herrasmiessopimukset olivat menettäneet kasinotalouden pyörteissä merkitystään. Nurkanvaltaukset ja omistusosuudet perinteisissä rahalaitoksissa kuten Helsingin Osakepankissa, Teollisuuspankissa, Teollistamisrahastossa ja monissa teollisuuyrityksissä aiheuttivat kiistoja ja epävarmuutta pankkiryhmien välille ja jopa vallatuksi tulemisen pelkoa. Kouri-kauppojen jälkeen KOP sijoitti ostamiaan osakkeitaan hallitsemaansa Securas Oy:öön ja SYP Finanssilaitos Oy:ön. Kauppaan liittyi myös myyntivoittoja tai järjestelypalkkioita, joiden epäselvä kohtalo 120 miljoonan markan osalta aiheutti paljon keskustelua.
Kesällä 2007 edesmenneen pankinjohtaja Matti Korhosen kassakaapista löytyi nippu salaiseksi merkittyä asiakirjoja. Ne ovat hänen ajaltaan Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsenenä kuuluisien Kouri-kauppojen ajalta.

Peter Fryckmanin kova kohtalo

1980-luvun lopulla alkoi kahden suurpankin välinen taistelu suomalaisten suuryritysten määräysvallasta. Pääjohtajat Miljoona-Mika ja Tosi on -Jaska johtivat joukkojaan ja tekivät nurkanvaltauksia. Vuoden 1988 alussa Kansallis-Osake-Pankki oli alkanut salaa kerätä kilpailijansa Suomen Yhdyspankin osakkeita. KOP rahoitti yli miljardilla markalla aikansa sijoittajaguruja Pentti Kouria ja Hannes Kulvikiä. Kyse oli Fryckmanin käyttämisestä bulvaanina vallanhimoisessa kaappausyrityksessä, jossa palkintoina olivat SYP ja Nokia. KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila hyväksyi salaiset sopimukset, joilla annettiin SYP-osakkeiden ostamiseen noin 600 miljoonaa markkaa, ilman lainasopimuksia tai allekirjoituksia. Operaatio oli niin salainen, että rahaa ajettiin KOP:n Luxemburgin konttorin kautta ilman, että paikalliselle pankinjohtajalle kerrottiin mitään. KOP käytti myös suomalaisten yhtiöiden tilejä omistajien tietämättä. Peter Fryckman oli kuitenkin hölösuu, ja pian tieto siitä, että KOP kerää suurta pottia SYP:n osakkeita vuoti sekä kilpailijalle että pankkitarkastusvirastoon. Kassakaapista löytyneistä papereista käy ilmi, että Pankkitarkastusviraston silloin päällikkö Jorma Aranko marssi KOP:n pääjohtajan luo ja vaati Jaakko Lassilaa heti irtautumaan Peter Fryckmanista.
Joulukuussa 1988 KOP vei Fryckmanin yhtiöiltä omavaltaisesti noin 28 miljoonaa SYP:n osaketta ja luovutti ne Pentti Kourin yhtiöille. Tästä kaupasta pankkitarkastusvirastolla (PTV) ei ollut huomauttamista.
Fryckmanin SYP-osakkeilla KOP teki tässä kaupassa 200 miljoonan markan voiton. KOP kuitenkin kosti saamastaan nöyryytyksestä jättämällä Fryckmanille korvaukseksi vain puolet sovitusta voitonjaosta. Puolikaskin oli siihen aikaan ruhtinaallisesti rahaa, 53 miljoonaa markkaa. Tästä summasta kuitenkin alkoi kaksikymmentä vuotta jatkunut verottajan ja Fryckmanin välinen kaksintaistelu.Veroksi määrättiin lopulta sakkokorkoineen 32 ja puoli miljoonaa markkaa ja se vahvistettiin vuonna 1996, usean valituksen ja oikeusprosessin jälkeen. Fryckman jäi isojen poikien jalkoihin, kun KOP jätti maksamatta hänelle kuuluvat myyntivoitot, ja pankkien ja muiden pelureiden verovelat kuitattiin takautuvasti lainmuutoksella. Vain Fryckman joutui verolle. Ja pian verokarhu koputtikin ovelle ja vaati vakuuksia. Samaan aikaan, keväällä 1991, KOP:n Kouri-kauppojen järjestelyt paljastuivat, ja Pankkitarkastusvirasto pakotti Lassilan eroamaan.
Helsingin ulosottoviraston kihlakunnanvouti Yrjö Forsberg oikeudessa paheksui pesänhoitajien tapaa pitkittää konkursseja ja sillä tavalla kasvattaa korkomenoja. Pesänhoidolle kuvaavaa on, että ensimmäinen velkojan kokous pidettiin vasta kuusi vuotta konkurssituomioiden jälkeen. Jäätyään eläkkeelle turhautunut kihlakunnanvouti poltti kaikki Fryckmania koskeneet muistionsa, kaksi matkalaukullista, yli 10-tuhatta sivua. En halua enää olla missään tekemisissä sellaisen asian kanssa, joka koko ajan on liikkunut valheen ja totuuden rajamaastossa, hän sanoi.

Kulutusjuhlaa

Hyvän talouskehityksen ja keveän talouspolitiikan vuoksi yksityisen ja julkisen kulutuksen kasvu oli 1980-luvun ajan suhteellisen tasaista ja voimakasta. Yksityinen kulutus kasvoi keskimäärin 3,3 % vuodessa. Koko vuosikymmenen oli siten kotitalouksien kannalta varsin suotuisaa aikaa. Edellisiin vuosikymmeniin verrattuna tällainen taloudellinen kasvu oli ehkä vaatimatonta, mutta muihin OECD-maihin verrattuna varsin nopeaa.
Kulutuksen kasvu vain kiihtyi helpottuneen luotonsaannin myötä 1980-luvun lopulla. Kysynnän kasvu suuntautui kestokulutustavaroihin ja varallisuusesineisiin. Halukkuus hankkia asuntoja, maata ja osakkeita johti luonnollisesti niiden hintojen nousuun. Varallisuuden arvon nousu ja odotukset hintojen nousun jatkumisesta lisäsivät edelleen kulutusta. Varallisuuden arvon nousu mahdollisti myös lisäluoton ilman, että kotitaloudet olisivat kokeneet olevansa ylivelkaantuneita. Varallisuuden arvo kasvoi nopeammin kuin velat. Halukkuuss velkaantua oli suurta myös siksi, että verotuksessa sai vähentää osan korkomenoista. On selvää, että myös käsitykset suotuisan taloudellisen kehityksen jatkumisesta pitivät yllä luoton kysyntää. Kun tulojen ja varallisuuden kasvu oli jatkunut parin sukupolven ajan lähes keskeytyksettä, oli vaikea uskoa, että tulot ja omaisuusarvot voisivat yhtäkkiä romahtaa.

Rahaa kaupattiin sivunkokoisin ilmoituksin

Pankkien luotot kotitalouksille ja yrityksille kaksinkertaistuivat 1980-luvun jälkipuoliskolla ja yli 400 miljardiin markkaan vuonna 1990. Erityisesti kasvoivat pankkien välittämät valuuttaluotot vuosikymmenen puoliväliin noin 30 miljardista yli 100 miljardiin markkaan. Kotitalouksia enemmän velkaantuivat yritykset, ja kulutusta enemmän kasvoivat investoinnit.
Kulutuksen kasvu kohdistui erityisesti kulutustavaroihin, kuten autoihin ja kodinkoneisiin sekä ulkomaanmatkailuun, jonka vahva markka teki houkouttelevaksi. Esimerkiksi uusien autojen vuosittaiset ostot lisääntyivät vuoden 1980 sadasta tuhannesta 180 000:een vuonna 1989. Tilauslennoilla Suomesta maskustaneita oli vuonna 1985 noin 490 000 ja vuonna 1990 jo 1 170 000.
Investoinneista kasvoivat eniten rakennusinvestoinnit. Sen sijaan viennin kannalta tärkeät kone- ja laiteinvestoinnit kasvoivat vähemmän - tosin teollisuuskin investoin intsensä kriisirajoille, jossa mittapuuna käytetään yritysten velkaantumista. Huomattava osa investoinneista suuntautui ulkomaille, kun suomalaiset yritykset ostivat ulkomaisia yrityksiä. Osa hankinnoista epäonnistui. Niistä kirjaantuvat tappioot rasittivat vuositasettalaman kriittisinä vuosina.
Kulutusjuhlaan ja investointibuumiin liittyvä velkaantuminen toi mukanaan suuria korko- ja valuutta riskejä, mutta näiden luonnetta ei rittävästi ymmärretty. Pikemminkin oletettiin, että reaalikorot tulisivat säännöstelyaikojen tapaan pysymään matalina. Sen lisäksi varallisuushintojen jatkuva nousu saattaisi vielä parhaassa tapauksessa pienentää lisälainojen reealiarvoja. Rahaa kaupattiin kuluttajille sanomalehtien kokosivun kokoisin lehti-ilmoituksin. Rahaa tyrkytettiin asiakkaille vakuuksista välittämättä.