Sekä kotimaiset että
ulkomaiset paineet tiukkaa sääntelyä vastaan olivat kuitenkin
lisääntyneet ja 1980-luvulla käynnistyi säätelyjärjestelmän
purkaminen, josta yleisesti käytettiin termiä dereguluutio. Vuoteen
1988 mennessä oli korkosäännöstely purettu, ulkomaisen valuutan
tuonti oli yksityishenkilöitä lukuunottamatta vapautettu ja
keskuspankkirahoituksessa siirrytty hallinnollisesta
kiitiöjärjestelmästä avomarkknaoperaatioiden puitteissa
tapahtuvaan säätelyyn. Hallinnollisen koron sijaan olivat tulleet
markkinoiden puitteissa määräytyvät Helibor-korot, joita
ryhdyttiin noteeraamaan vuonna 1987.
Sääntelyn purku merkitsi
siirtymistä ”yksinkertaisten” pankkimarkkoiden kaudesta
”kehittyneiden” pankkimarkkinoiden kauteen. Käytännössä tämä
merkitsi pankkien varainhankintamahdollisuuksien monipuolistumista,
mikä puolestaan näkyi vuodesta 1987 lähtien pankkien
antolainauksen jyrkkänä kasvuna. Vastaavasti myös pankkien
mahdollisuudet riskinottoon lisääntyivät, mitä edesauttoi
jälkeenjäänyt pankkilainsäädäntö sekä inflaation ja säätelyn
suojissa vinoutunut pankkikulttuuri. Vuonna 1991 tosin astui voimaan
uusi kansainvälinen pankkilainsäädäntö, jossa muun muassa
vakavaisuusvaatimukset oli nostettu kaikille pankkeille siihen
astista 2 ja 4 prosentista 8 prosenttiin, mutta pankkien jo ottamiin
riskeihin uudistuksella ei ollut vaikutusta.
1980-luvun jälkipuoliskon
kasvuhuumassa säästöpankkiryhmä oli ollut kaikkein aggressiivisin
ja tämä ryhmä koki myös suurimmat ongelmat. Säästöpankkien
johdossa toiminut SKOP ajatui syksyllä 1991 likviditeettikriisiin,
jonka seurauksena se joutui Suomen Pankin haltuun. Seuraavaksi vuonna
1992 valtaosa – taseen mukaan mitattuna yli 80 prosenttia –
säästöpankeista fuusioitui valtion hallitsemaksi Suomen
Säästöpankiksi. Tällä ratkaisulla kanavoitiin valtion tuki
uudelle suursäästöpankille ja estettiin kaikkein tappiollisten
säästöpankkien ajautuminen suoritustilaan. Tämä ei kuitenkaan
ratkaissut koko pankkisektorin ahdinkoa, vaan syksyllä 1993 Suomen
Säästöpankin terve liiketoiminta jaettiin muiden pankkien kesken
koko pankkijärjestelmän tervehdyttämiseksi. Tosin tämäkään ei
vielä riittänyt, sillä seuraavan askeleena oli Suomen Yhdyspankin
ja Kansallis-Osake-Pankin fuusio vuonna 1995 Merita-pankiksi.
Globallisoituvat pankkimarkkinat vaativat kuitenkin vielä suurempia
yksiköitä ja jo parin vuoden päästä vasta muodostettu suurpankki
yhtyi ruotsalaisen Norfbankenin kanssa MeritaNorfibankeniksi. Myös
valtio oranisoi omistamiaan rahoituslaitoksia uudelleen, kun
Postipankki ja Vientiluottolaitos yhdistyivät Leonia-pankiksi vuonna
1997.
1990-luvun alkupuoliskon
pankkikriisi on siten johtanut Suomessa entistä keskittuneenmpään
pankkijärjestelmään. Markkinaosuuksien mukaan mitattuna Merita ja
Osuuspankkiryhmä hallitsevat markkinoita kiistattomasti, sillä
edellisen markkinaosuus sekä talletuksissa että lainanannossa oli
vuoden 1998 päättyessä 40 ja jälkimmäisen 50 prosentin
tuntumassa. Kolmantena merkittävänä tekijänä markkinoilla on
Leonia pankiksi muuttunut Postipankki, jonka osuus on 15 prosentin
luokkaa. Muiden markkinoilla toimivien pankkien ulkomaiset pankit
mukaan luetuina yhteenlaskettu osuus jäi runsaaseen kymmeneen
prosenttiin.
Fuusoioiden ohella
pankeissa on jouduttu toteuttamaan koko 1990-luvun ajan laajoja
saneerausohjelmia, joiden seurauksena skeä toimipaikkojen että
henkilökunnan määrät ovat jyrkästi supistuneet. Tähän on
johtanut sekä tarve kustannusten karsimiseen että siirtyminen
sähköiseen pankkipalveluun. Näissä oloissa talletuspankkien
henkilökunta on tämän vuosikymmenen kuluessa puolittunut olleen
vuoden 1998 päättyessä enää 25000 henkilön luokkaa.
Pankkisektori on siten joutunut hyvin lyhyessä ajassa käymään
läpi perusteellisen rakennemuutoksen, jonka rajuudelle on vaikea
löytää vastinetta itsenäisen Suomen taloushistoriassa. Pankkien
kokemukset 1990-luvulla osoittivat,miten suuria ongelmia syntyy
tilanteessa, jossa siirrytään säätelyn turvallisesta maailmasta
vapaiden markkinoiden maailmaan.
Lähdeainesto
Tilastokeskus Suomen vuosisata 951-727-676-1